Hotelli Tulagi

Historiallista fiktiota Tyyneltä mereltä

Month: marraskuu 2016

Viiston valon tarinoiden taustat 2/4

Kuten tämän sarjan ensimmäisestä osasta jo luit, niin aiheiden kirjo on kyllä laaja – hankalampaa on selvittää se, minkä mittaisen tarinan aiheesta saisi. Joskus tuntuu, että tarinaa on alettava kirjoittaa ensin ja vasta sitten katsoa, mihin asti se vie. Tulee samanlainen olo kuin Urheiluruudun hiihtäjillä; tehdään oma hiihto ja katsotaan mihin se riittää. Pari kolme kertaa on käynyt niin, että tarinan loppu ei vain ota tullakseen, ja kun on saanut sen lopulta näkyviin, niin tarinasta ei olekaan mihinkään. Yhden tällaisen pitkäksi venyneen, HP Lovecraftin Cthulhu-mytologiaan perustuvan tarinan lähetin luottolukijalleni luettavaksi, ja palaute oli lyhyt:

”Heikki, this is the biggest piece of sh*t you ever sent me.”

Palaan siihen teemaan kyllä jossain vaiheessa, kunhan toivun teilauksesta (sydänveri on jo lakannut vuotamasta).

Mikäpä siinä toisaalta, kirjoittaminen sinällään on tietenkin mukavaa. Joskus vaan miettii ammattikirjoittajia, että heillä on kyllä kadehdittava taito tuottaa tekstiä tarvittavat määrät. Minulta se ei onnistu. Saan silloin tällöin ajatuksen tarinasta, jonka aina merkitsen toki muistiin, mutta sen idean vieminen valmiiksi tarinaksi ei onnistui suinkaan joka kerralla. Kaikkiaan minulla on noin 35-40 valmista tarinaa ja ehkä 10 lupaavaa työn alla, mutta nämä tämän kokoelman 18 tarinaa ovat kaikki olleet valmiina jo kauan. Katsotaan mistä seuraavat neljä ovat saaneet alkunsa.

Hiilipohjainen

Science fiction on ollut minulle rakas taiteenlaji jo kauan. Kun sain kirjastokortin seitsemän vanhana, taivalsin kerran pari viikossa Lohikosken sivukirjastoon Jyväskylässä ja kävin kiinni lastenosastoon. Ensin luin Burroughsin Mars-kirjat, sitten löysinkin T. A. Engströmin Avaruuspallo-kirjat, ja sen jälkeen ei ollut paluuta. Kirjastosalin toisessa kulmassa oli luokka 84.2, jossa asustivat Arthur C. Clarke, Robert Heinlein, Ray Bradbury, Stanislaw Lem, ja tietenkin Isaac Asimov. Enpä tietenkään tajunnut Säätiö-trilogian hienoa rakennetta, tai Fahrenheit 451:n yhteiskuntakritiikkiä, mutta ne avaruusjutut veivät mennessään.

Hiilipohjainen on suoraa sukua niille elämyksille, jotka silloin sain. Ajatus Maassa vierailevasta oliosta, joka ei ole alkuunkaan kaltaisemme, on minusta ollut kiinnostava niin kauan kun olen ymmärtänyt sellaisen oleva mahdollinen. Ilmeisesti ainakin piihin voisi pohjautua kokonaan vieraita elämänmuotoja.

Draken kaava, jonka avulla on pyritty arvioimaan Maan ulkopuolisen elämän todennäköisyyttä, antaa tulokseksi aivan valtavan määrän elämälle mahdollisia planeettoja, että on likipitäen varma, ettemme ole yksin, ja tällä tarinalla otan kantaa siihen.

Valokuvan paikka

Tässä ollaan taas spekulatiivisen tarinan puolella. Pidän vanhahtavasta tarinankerronnasta, jossa lukijasta pidetään huolta, samoin kuin kertomuksista, joissa paine kattilassa kasvaa hitaasti mutta varmasti. Valokuva taas on minusta pieni ihme. Kun katsoo ensimmäisiä valokuvia 1800-luvun alkupuolelta ja miettii sitä, että kuvan ihmiset ovat oikeasti olleet olemassa, tehneet kuvassa näkyviä toimiaan ja miettineet kameraan katsoessaan, että viekö tuo kamera hänestä jotain mukanaan, niin Valokuvan paikka saattaa toimiakin.

Kiertelevä paholainen on toinen minua kiinnostava kirjallisuudessa silloin tällöin esiintyvä teema. Paholaisenkin on kehityttävä maailman mukana ja otettava käyttöön uudet keksinnöt, ajattelin kun kehittelin tätä tarinaa. Metsästys oli selkeä tapa tuoda nämä elementit yhteen.

Sillan yli

Tällä tarinalla on aivan selkeä lähtökohta, tuttavapariskunnan seinällä riippuva maalaus. Siinä on kuvattuna tummasävyinen akveduktin kaltainen silta, ja jostain syystä kuva viehätti minua paljon. Silta, synkkä virta, rajapinta, nämähän ovat spekulatiivisen fiktion vakiokalustoa, ja niinpä minusta oli aika helppoa kirjoittaa tämä nimenomainen tarina.

Perusrakenteeltaan tämä lienee verrattavissa tarinoihin Tuuli pilleissä ja Valokuvan paikka. Jos yritän objektiivisesti lukea tätä, niin luulen siinäkin olevan kaikuja Edgar Allan Poen tarinoista, tai ehkä jopa Shelleytä. Joskus olen miettinyt sitä, että mitä järkeä on kirjoittaa enää mitään, kun  kaikki on jo sanottu. Sitten muistan, että oktaavissa on kahdeksan säveltä ja musiikkia on silti Mozartista Benny Hillin tunnusmusiikkiin, joten ehkä sinne kirjallisuuden kaanoniin voi vieläkin pönkiä näillä tarinoilla.

Les Feuilles Mortes

Tässä palataan tilanteeltaan tosipohjaisuuteen, mutta varsinainen tarina koostuu taas useista elementeistä. Sattumalta tätä kirjoittaessani televisiossa on kuolematon Hyacinth Bucket, lausutaan Bukée, ja tarinassa on kyse ihmisen toiveesta tehdä todeksi jotain, jota ei ole, olla joku toinen. Hyacinth on koominen, mutta tässä on aiottu traagisuutta.

Mitä tulee tarinan nimeen ja hotellin jazz-ravintolaan, se oli taas aivan todellista. Paikallinen bändi osasi kaikki mahdolliset jazz-standardit ja otti mielellään toiveita kesken keikan.  Siitä sain sopivan paikan kehitellä tilannetta useampana iltana.

Yleisesti ottaen novelli on minusta kiinnostava muoto siksi, että lukija pitää saada innostumaan jo muutamalla lauseella, kun romaanissa siihen voi joskus käyttää kymmeniä sivuja. Novelli on päättynyt siihen mennessä jo aikaa sitten. Toisekseen tämä on eräänlainen koe siitä, mitä lukijat ajattelevat kahdesta novellista saman tilanteen ympärillä, mutta aivan eri lailla käsiteltyinä. Toivottavasti palautetta joskus tulee.


Tässäpä nämä, jatketaan osalla kolme kun keritään. Novelleja on vielä yhdeksän käsittelemättä.

Viiston valon tarinoiden taustat 1/4

Kirjoittajilta kysytään aina sitä, mistä tarinat tulevat. Tulagin osalta minulla ei ole vastausta muuten kuin että sen ensimmäinen luku tuli aivan puun takaa, ja että loput 24 olivat sitten silkkaa työtä. Nyt kun Viisto valo on sähköisesti saatavissa Elisa Kirjassa, ja kuulin juuri puusta tehdyn kirjankin menneen painoon, niin ajattelin valottaa sen tarinoiden taustoja neliosaisessa blogimerkinnässsä.

Tarinoitahan on yhteensä 18 ja niistä yhdeksän on niinsanottua spekulatiivista fiktiota. Maailmalla suomalaiset alan kirjoittajat tunnetaan Suomikumman, eli Finnish Weirdin kirjoittajina, ja minunkin novelleistani pari on päätynyt Kosmoskynään tai sen henkiseen lähisukulaiseen, Usvaan. Loput yhdeksän ovat sitten erilaisia tyyleiltään, mukana on historiallista fiktiota, klassista englantilaista kauhutarinaa, huumoria, ja pari lyhytproosaa eli Flash Fictionia, alle 500 sanan tarinoita.

Mutta laitetaanpa tarinat auki. Novellien järjestys suomalaisessa laitoksessa eroaa hieman englanninkielisestä alkuteoksesta, koska kokoonpanossa on kaksi muutosta siihen nähden, ja kustantajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen todettiin, että kirjan alaotsikko ”novellilajitelma” toteutuu parhaiten, jos novelleja ei järjestetä teemoittain.

Huvila

Huvila on ensimmäinen tarina, jonka olen kirjoittanut alusta loppuun ajatuksella kirjoittaa novelli. Se syntyi keväällä 2008, ja sen jälkeen kirjoitinkin yllättäen 16 muuta tarinaa vuoden sisällä. Se oli siis jonkinlainen tulppa, joka odotti vain irtoamistaan. Sen teema, elämästä lähteneen sielun vierailu elämän aikana tärkeillä paikoilla, heijastaa monen valtauskonnon käsitystä sielun oleskelusta maanpiirissä jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Tämä ajatus on minusta tavattoman mielenkiintoinen monessakin suhteessa.

Ensinnäkin, onko meillä sielu, vai onko kaikki kertakäyttöistä? Nykyisessä kierrätysmaailmassa tämä ei ole minusta kovin uskottavaa, mutta toisaalta, kun ei ole selvää todistetta sielun tai muun sellaisen olemassaolosta ja selviämisestä, niin ollaan päädytty sille hedelmälliselle harmaalle alueelle, jossa kaikki on mahdollista.

Toisekseen, jos sielu on, onko sillä mitään mahdollisuutta vaikuttaa maanpiiriin enää? Tämä sama teema toistuu novellissa Lähettäjät, josta kerron myöhemmässä blogissa. Kaikki maailman etiäis-, kummitus- ja telepatiakertomukset, puhumattakaan edellisen elämän muistajista, ovat kiinnostavia mutta todentamattomia. Siksi tässäkin tarinassa kuvajainen yrittää vielä kerran.

Kissankultaa

Tämä spekulatiivinen tarina tuli mieleeni eräänä syyspäivänä 2009. Mieleeni juolahti kaksi ajatusta samaan aikaan, metsästys elämän vertauskuvana ja toisaalta ahneuden vaarat. Tarinan kirjoittaminen vei aika kauan (toisaalta kirjoitan aina useampaa tarinaa kerralla, harvoin vain yhtä), koska perusidean saaminen novellimuotoon olikin yllättävän hankalaa. Mutta kun olin päässyt vauhtiin, sain mielestäni nuo suomikumma-vivahteet paikalleen aika näppärästi, ja kauhutarinan elementtien latominen järjestykseen olikin sitten jo helpompaa.

Tässä tarinassa idea määräsi aika pitkälle sen, minne se sijoitettiin ja mihin aikakauteen. Lintujahan on metsästetty aina, ja sen kannalta aikakaudella ei ollut niin väliä, mutta koska kameroilla on tärkeä osa, tarina piti sijoittaa viime vuosisadan vaihteeseen. Oulu sai esittää paikkakuntaa ihan vain siitä syystä, että se juolahti ensimmäisenä mieleeni, kun pohdin mahdollisia ympäristöjä, sen suurempaa syytä sen mukaantulolle ei ollut. Tarvittiin pakkasta ja erämaa tarpeeksi lähellä.

Ja olihan se hauska taas tehdä tutkimustyötä, millainen lintukivääri olisi ollut näppärä metsonmetsästyksessä.

Leirintäalue: Osa 1 – Forssa

Tapio Rautavaaran kappale Korttipakka päättyy tapsamaisesti murahdettuun lauseeseen: ”Hyvät kuulijat – tämä tarina on tosi.” Niin on tämäkin tarina. Olin kesät 1987 ja -88 töissä Tuomiojärven leirintäalueella Jyväskylässä. Tuomiojärven resepsuuni oli kertakaikkisen klassisen 80-lukuinen 70-luvun vivahteilla, ja työpaikkana se oli  mitä mainioin. Päivät olivat niin vauhdikkaita ettei niistä jäänyt kovin paljoa muistikuvia, mutta yövuoroissa oli aikaa suorastaan antaa asioiden muhia. Öisin kävikin mielenkiintoisia vieraita, kuten mäkihyppääjiä esikuntineen ja värikkäästi tatuoituja moottoripyöräharrastajia.

Tuomiojärven respa

Tuomiojärven respa

Mutta tämä mies, josta novellissa kerron, oli todellakin poikkeuksellinen hahmo. Tarinaan ei tarvinnut lisätä oikeastaan mitään, kaikki olennainen tapahtui juuri kuin novellissa kerron, ja tästä hemmosta puhuttiin pitkään yövuoroissa. Tästä saisi aika kivan lyhyelokuvan, vaikka itse sanonkin. Tilanteen absurdius oli jotenkin käsinkosketeltavaa, ja se hämmennys, joka valtasi respan miehen poistuttua, oli huumaavaa. Joskus kun on tylsää, mietin vieläkin tuota satunnaista kohtaamista elokuun yössä.

Tuuli pilleissä

Tämä on pisin kirjan novelleista, muodoltaan klassinen englantilaistyyppinen kummitustarina. Tässä tulee taas nidottua yhteen muutama teema, jotka minua kiinnostavat: toisen maailmansodan aika, vanhat kirkot, ihmisen vastuu tekemisistään ja ilmapiirin luomisen tärkeys. Nuoren papin matka ensimmäiseen palveluspaikkaansa sota-aikana oli minusta luonteva tapa saada tarina sijoitettua ehkäpä neiti Marple -tyyliseen ympäristöön. Sinällään hupaisaa on, että urkujen tärkeä rooli on muistuma erään maailman suurimman ohjelmoijan harrasteesta – Donald Knuth rakennutti aidot kuudentoista äänikerran urut voidakseen soittaa kotonaan.

Toinen tärkeä elementti on Richard Wagnerin ooppera Tannhäuser, jonka teksti on osa tarinan huipennusta. Pyhiinvaeltajien kuoro tuosta oopperasta on minusta yksi hienoimpia kuorosävellyksiä kautta aikain.

Näin on

Tässä on esimerkki siitä, kuinka novelli voi syntyä, muotoutua ja tulla kirjoittamista vaille  valmiiksi aamuruuhkassa. Ajoin aikanaan Klaukkalasta Vallilaan töihin ja jostain syystä matka Kehä I:ltä Käpylään kesti liki tunnin. Sinä aikana keksin idean lyhytnovellista, joka on alle 500 sana ja kaikki yhtä lausetta. Oli hauska sorvailla tarinan tapahtumia yhteen päässäni ilman muistiinpanovälineitä niin, että kun pääsin töihin, sain tarinan kirjoitettua noin puolessa tunnissa. Hiomista siinä oli toki, ei mikään teksti ole valmis suoraan päästä, mutta tarinan matka ideasta valmiiksi vei yhteensä varmaan vain pari tuntia.

Lyhytproosa sinällään on pirullisen vaikea laji. On paljon helpompaa polttaa 2 500 sanaa novelliin kuin painaa alkutilanne, kehittely, huipennus ja ratkaisu alle viidensadan sanan. Pidän tästä haasteesta kyllä paljon, sillä se edellyttää aiheelta paljon keskimääräistä enemmän. Myöhemmin käsiteltäväksi tuleva Lordi Stantonin rykmentti on minusta varsin hyvä esimerkkki onnistuneesta lyhytnovellista, tästä Näin on -tarinasta pidän ehkä enemmän tarinan itsensä kuin sen muodon muoksi. Lukijalle jää päätettäväksi, toimiiko se.


Jatketaan tästä seuraavalla kerralla neljän uuden tarinan taustoilla.

© 2017 Hotelli Tulagi

Theme by Anders NorenUp ↑