Näin jouluun laskeuduttaessa ajattelin kirjoittaa taustat viiteen viimeiseen tarinaan.
Hän sokaisi minut tieteellä
Words to Music -antologian kansi
Tämä olikin mielenkiintoinen tapaus. Jo Authonomyn ajoilta, siis jostain vuodesta 2008, olen ollut tekemisissä useiden kaltaisteni kirjoittajien kanssa, ja olemme tehneet erilaisia projekteja vuosien varrella. Yhdysvaltain Keskilännessä asuva Michael Wells lähetti kerran 38 tuttavalleen kutsun novelliantologiaan, jonka nimeksi tuli Words to Music. Kirja on edelleen Amazonissa myynnissä.
Michael lähetti jokaiselle musiikkikappaleen, jonka hän sai kullekin satunnaisesti musiikkisoittimestaan ravistamalla sitä. Minä sain Thomas Dolbyn kappaleen ”She Blinded me with Science”, aika uskomaton sattuma sinänsä, koska olen ollut Dolbyn fani hänen ensilevystään saakka. Tuo kappale oli siis minulle hyvin tuttu.
ANT-20bis (Wikipedia)
Koska Michaelin sääntöjen mukaisesti kappaleesta ei saanut käyttää tarinaan mitään muuta kuin nimen, niin lähdin kehittelemään novellia 1930-luvun Neuvosto-Venäjälle. Sattumoisin olin nähnyt kirjassa ”The World’s Worst Aircraft” valokuvan Tupolev ANT-20 -lentokoneesta, joka on yksi maailman suurimmista koskaan rakennetuista, luvalla sanoen helvetillis-perkeleellisen kokoinen. Sommittelin sen ympärille tarinan johon sain sidottua myös pahamaineisen vankileirien saariston.
Michael pyysi minulta tähän antologiaan toisenkin novellin, johon sain inspiraatioksi kappaleen ”Society”. Se oli minulle uusi, ja siksi olikin vähän vaikeampi siitä kovin innostua, mutta sain senkin tarinan valmiiksi. Sitä ei ole julkaistu suomeksi.
Ajattele myönteisesti
Tämäkin on perua kirjailijayhteistyöstä. Tunnen joitakin ihmisiä, jotka keskittyvät Flash Fictioniin, eli alle 500 sanan novelleihin. Hioakseen taitojaan he haastavat toisiaan kirjoittamaan kuvien pohjalta. Otin joskus osaa näihin haasteisiin, ja tämä on minusta yksi paremmista tuloksista. Kuvassa oli mies ja nainen, jotka seisoivat tiiliaidan eri puolilla. Naisella oli kahvikuppi ja hyvin lyhyt tukka. Mies poltti savuketta. He keskustelivat selvästi jostakin aiheesta, ja useimpien osallistuvien kirjoittajien tarinat olivatkin näiden keskustelujen kuvauksia.
Flashissa on todellakin haastetta tunkea tarinan tilanne, kehittely ja huippukohta noin pieneen tilaan. Yleensä novelleissa on 1 500 -3 000 sanaa aikaa rakennella kuviot, mutta näissä mennään täysillä alusta loppuun. Paljon on siis myös merkitystä sillä, mitä ei sanota. Pidän näiden kirjoittamisesta paljon.
Takku
Takku pohjautuu muutamalle ajatukselle. Ensiksi minulle tuli mieleen kerran se, miksi emme koskaan lue, että kaikkien tunteman suomenruotsalaisen kirjailijan töihin pohjautuvassa teemapuistossa tapahtuisi jotain muuta kuin matkailuelämyksiä. Tässä asiassa on mukana myös räävitön satiirisivusto panssarivau.nu, joka tarjosi männävuosina reseptejä mainitun teemapuiston asukkien metsästyskauden varalle. Tällainen kontrastin luominen toimiii aika hervottomasti, kuten esimerkiksi niissä Aku Ankan sarjakuvissa, joissa tekstit on vaihdettu aivan toisenlaisiksi.
Toinen teema tässä oli peikkometsä, jonka muistavat kaikki minun ikäiseni suomalaiset. Muistan siitä pääasiassa ne peikot joita siellä myytiin, ja sen, että kun olin pikkupoika, emme koskaan pysähtyneet sinne, vaan ajoimme aina ohi. Siksi kehittelin päässäni peikkometsästä varmasti elämää suuremman kokonaisuuden. Näistä aineksista keittelin sitten kasaan tällaisen novellin, jossa paha saa palkkansa ja metsässä vilisee kaikenlaisia otuksia.
Viisto valo
Viisto valo -kokoelman kansi Englannissa
Kirjan niminovelli on perua siitä, että meillä kaikilla lienee toistuvia unia. Unimaailmani on varsin vilkas, viimeksi tänä aamuna heräsin varmana siitä, että työpaikkani Haaga-Helia oli muutettu sisäoppilaitokseksi ja että korkeakoulumme oli tehnyt tarjouksen Puolustusvoimille alokaskoulutuksen ulkoistamisesta. Aamulla olin varsin iloinen siitä, että uutta 3D-labraamme ei sittenkään tarvitse kalustaa uudelleen ampumaradaksi.
Unet kiehtovat minua yleisesti ottaen. Missä ne tapahtuvat? Onko kaikki vain aivojen lepotilan kemiaa, muistin siivoamista ja järjestämistä, vai onko unien takana kokonainen maailma? Joskus nuorena näin kahdesta kirjastonhoitajasta tehdyn dokumentin, jonka nimi oli ”Valvetilamme on unta”. He olivat vankasti sitä mieltä, että uni oli ihmisen oikea elämä, ja että nämä työntäyteiset päivämme taas jotain eteeristä unimaailmaa.
Tässä novellissa unella on vaikutusta päähenkilön elämään, mutta vasta sitten kun hän suostuu näkemään, miksi hän näkee sitä unta. Englantilaisen laitoksen kansi pohjautuu tähän novelliin, ja se on minusta karmivan hyvä, samoin kuin suomalaisenkin painoksen.
Jäähyväiskiertue
Usein sanotaan, että kun ihminen kuolee, hän näkee elämänsä kuin filmin pikakelauksella. Entä jos se ei olekaan pikakelaus? Tässä tarinassa pääsi googlettamaan vanhoja bluesmuusikoita oikein urakalla, ja tulihan sitä Spotifystakin etsittyä joitain näytteitä, että pääsi tunnelmaan.
Perusasetelmaltaan tämä on jälleen tätä spekulatiivista fiktiota, jossa kaikki on mahdollista, ja lukijan epäuskon hetken lykkääminen mahdollisimman pitkälle on se varsinainen haaste. Se onkin kaiken spekulatiivisen tekstin olennainen seikka; jotkut, kuten Roald Dahl, osaavat puskea sen hetken aivan viime sanoihin saakka, ja itsekin mielelläni ajattelisin niin, että tämänkään novellin lukija ei jättäisi sitä kesken siksi, että mieleen hiipisi sellainen ”just joo” -tunne.
Mutta sitähän en voi tietää, ettekä tekään, ennen kuin luette.
***
Näihin sanoihin päätän kirjan taustoittamisen, ja toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja rentouttavaa joulunaikaa, ja hyvää uutta vuotta!
Viimeisimmät kommentit