Kirjoittajilta kysytään aina sitä, mistä tarinat tulevat. Tulagin osalta minulla ei ole vastausta muuten kuin että sen ensimmäinen luku tuli aivan puun takaa, ja että loput 24 olivat sitten silkkaa työtä. Nyt kun Viisto valo on sähköisesti saatavissa Elisa Kirjassa, ja kuulin juuri puusta tehdyn kirjankin menneen painoon, niin ajattelin valottaa sen tarinoiden taustoja neliosaisessa blogimerkinnässsä.
Tarinoitahan on yhteensä 18 ja niistä yhdeksän on niinsanottua spekulatiivista fiktiota. Maailmalla suomalaiset alan kirjoittajat tunnetaan Suomikumman, eli Finnish Weirdin kirjoittajina, ja minunkin novelleistani pari on päätynyt Kosmoskynään tai sen henkiseen lähisukulaiseen, Usvaan. Loput yhdeksän ovat sitten erilaisia tyyleiltään, mukana on historiallista fiktiota, klassista englantilaista kauhutarinaa, huumoria, ja pari lyhytproosaa eli Flash Fictionia, alle 500 sanan tarinoita.
Mutta laitetaanpa tarinat auki. Novellien järjestys suomalaisessa laitoksessa eroaa hieman englanninkielisestä alkuteoksesta, koska kokoonpanossa on kaksi muutosta siihen nähden, ja kustantajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen todettiin, että kirjan alaotsikko ”novellilajitelma” toteutuu parhaiten, jos novelleja ei järjestetä teemoittain.
Huvila
Huvila on ensimmäinen tarina, jonka olen kirjoittanut alusta loppuun ajatuksella kirjoittaa novelli. Se syntyi keväällä 2008, ja sen jälkeen kirjoitinkin yllättäen 16 muuta tarinaa vuoden sisällä. Se oli siis jonkinlainen tulppa, joka odotti vain irtoamistaan. Sen teema, elämästä lähteneen sielun vierailu elämän aikana tärkeillä paikoilla, heijastaa monen valtauskonnon käsitystä sielun oleskelusta maanpiirissä jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Tämä ajatus on minusta tavattoman mielenkiintoinen monessakin suhteessa.
Ensinnäkin, onko meillä sielu, vai onko kaikki kertakäyttöistä? Nykyisessä kierrätysmaailmassa tämä ei ole minusta kovin uskottavaa, mutta toisaalta, kun ei ole selvää todistetta sielun tai muun sellaisen olemassaolosta ja selviämisestä, niin ollaan päädytty sille hedelmälliselle harmaalle alueelle, jossa kaikki on mahdollista.
Toisekseen, jos sielu on, onko sillä mitään mahdollisuutta vaikuttaa maanpiiriin enää? Tämä sama teema toistuu novellissa Lähettäjät, josta kerron myöhemmässä blogissa. Kaikki maailman etiäis-, kummitus- ja telepatiakertomukset, puhumattakaan edellisen elämän muistajista, ovat kiinnostavia mutta todentamattomia. Siksi tässäkin tarinassa kuvajainen yrittää vielä kerran.
Kissankultaa
Tämä spekulatiivinen tarina tuli mieleeni eräänä syyspäivänä 2009. Mieleeni juolahti kaksi ajatusta samaan aikaan, metsästys elämän vertauskuvana ja toisaalta ahneuden vaarat. Tarinan kirjoittaminen vei aika kauan (toisaalta kirjoitan aina useampaa tarinaa kerralla, harvoin vain yhtä), koska perusidean saaminen novellimuotoon olikin yllättävän hankalaa. Mutta kun olin päässyt vauhtiin, sain mielestäni nuo suomikumma-vivahteet paikalleen aika näppärästi, ja kauhutarinan elementtien latominen järjestykseen olikin sitten jo helpompaa.
Tässä tarinassa idea määräsi aika pitkälle sen, minne se sijoitettiin ja mihin aikakauteen. Lintujahan on metsästetty aina, ja sen kannalta aikakaudella ei ollut niin väliä, mutta koska kameroilla on tärkeä osa, tarina piti sijoittaa viime vuosisadan vaihteeseen. Oulu sai esittää paikkakuntaa ihan vain siitä syystä, että se juolahti ensimmäisenä mieleeni, kun pohdin mahdollisia ympäristöjä, sen suurempaa syytä sen mukaantulolle ei ollut. Tarvittiin pakkasta ja erämaa tarpeeksi lähellä.
Ja olihan se hauska taas tehdä tutkimustyötä, millainen lintukivääri olisi ollut näppärä metsonmetsästyksessä.
Leirintäalue: Osa 1 – Forssa
Tapio Rautavaaran kappale Korttipakka päättyy tapsamaisesti murahdettuun lauseeseen: ”Hyvät kuulijat – tämä tarina on tosi.” Niin on tämäkin tarina. Olin kesät 1987 ja -88 töissä Tuomiojärven leirintäalueella Jyväskylässä. Tuomiojärven resepsuuni oli kertakaikkisen klassisen 80-lukuinen 70-luvun vivahteilla, ja työpaikkana se oli mitä mainioin. Päivät olivat niin vauhdikkaita ettei niistä jäänyt kovin paljoa muistikuvia, mutta yövuoroissa oli aikaa suorastaan antaa asioiden muhia. Öisin kävikin mielenkiintoisia vieraita, kuten mäkihyppääjiä esikuntineen ja värikkäästi tatuoituja moottoripyöräharrastajia.
Tuomiojärven respa
Mutta tämä mies, josta novellissa kerron, oli todellakin poikkeuksellinen hahmo. Tarinaan ei tarvinnut lisätä oikeastaan mitään, kaikki olennainen tapahtui juuri kuin novellissa kerron, ja tästä hemmosta puhuttiin pitkään yövuoroissa. Tästä saisi aika kivan lyhyelokuvan, vaikka itse sanonkin. Tilanteen absurdius oli jotenkin käsinkosketeltavaa, ja se hämmennys, joka valtasi respan miehen poistuttua, oli huumaavaa. Joskus kun on tylsää, mietin vieläkin tuota satunnaista kohtaamista elokuun yössä.
Tuuli pilleissä
Tämä on pisin kirjan novelleista, muodoltaan klassinen englantilaistyyppinen kummitustarina. Tässä tulee taas nidottua yhteen muutama teema, jotka minua kiinnostavat: toisen maailmansodan aika, vanhat kirkot, ihmisen vastuu tekemisistään ja ilmapiirin luomisen tärkeys. Nuoren papin matka ensimmäiseen palveluspaikkaansa sota-aikana oli minusta luonteva tapa saada tarina sijoitettua ehkäpä neiti Marple -tyyliseen ympäristöön. Sinällään hupaisaa on, että urkujen tärkeä rooli on muistuma erään maailman suurimman ohjelmoijan harrasteesta – Donald Knuth rakennutti aidot kuudentoista äänikerran urut voidakseen soittaa kotonaan.
Toinen tärkeä elementti on Richard Wagnerin ooppera Tannhäuser, jonka teksti on osa tarinan huipennusta. Pyhiinvaeltajien kuoro tuosta oopperasta on minusta yksi hienoimpia kuorosävellyksiä kautta aikain.
Näin on
Tässä on esimerkki siitä, kuinka novelli voi syntyä, muotoutua ja tulla kirjoittamista vaille valmiiksi aamuruuhkassa. Ajoin aikanaan Klaukkalasta Vallilaan töihin ja jostain syystä matka Kehä I:ltä Käpylään kesti liki tunnin. Sinä aikana keksin idean lyhytnovellista, joka on alle 500 sana ja kaikki yhtä lausetta. Oli hauska sorvailla tarinan tapahtumia yhteen päässäni ilman muistiinpanovälineitä niin, että kun pääsin töihin, sain tarinan kirjoitettua noin puolessa tunnissa. Hiomista siinä oli toki, ei mikään teksti ole valmis suoraan päästä, mutta tarinan matka ideasta valmiiksi vei yhteensä varmaan vain pari tuntia.
Lyhytproosa sinällään on pirullisen vaikea laji. On paljon helpompaa polttaa 2 500 sanaa novelliin kuin painaa alkutilanne, kehittely, huipennus ja ratkaisu alle viidensadan sanan. Pidän tästä haasteesta kyllä paljon, sillä se edellyttää aiheelta paljon keskimääräistä enemmän. Myöhemmin käsiteltäväksi tuleva Lordi Stantonin rykmentti on minusta varsin hyvä esimerkkki onnistuneesta lyhytnovellista, tästä Näin on -tarinasta pidän ehkä enemmän tarinan itsensä kuin sen muodon muoksi. Lukijalle jää päätettäväksi, toimiiko se.
Jatketaan tästä seuraavalla kerralla neljän uuden tarinan taustoilla.
Vastaa