Viisto valo

Tämä novelli, alkuperäiseltä nimeltään ”Filtered Light”, on mukana 18 novellin kokoelmassa, jonka Fingerpress julkaisi englanniksi maaliskuussa 2016. Sitruuna Kustannus julkaisee novellikokoelman suomeksi syys-lokakuussa nimellä Viisto valo.

***

Makaan selälläni joen pohjalla. Tiedän, että on talvi, koska veden pinnalla on jääpeite. On illansuu, koska valoa riittää juuri sen verran, että pystyn näkemään. Päälläni virtaava vesi painaa minut pohjaan ja ympärilläni on kaikkea sitä roinaa, mitä virtaavien vesien pohjalle kertyy. Veden on oltava kylmää, tiedän sen, mutta minulla ei ole ollenkaan kylmä – tunnen oloni mukavaksi ja lämpimäksi. En hengitä, minulla ei ole edes tarvetta hengittää.

Ohitseni lipuu karttalaukku, ja sen hihna liukuu alas pitkin kasvojani ja kehoani kutittaen mennessään. Hetken päästä villainen kommandopipo hipaisee kasvojani kuin ameeba matkallaan alas virran mukana. Värähdän. Tiedän, että seuraavaksi näen pian saapasparin, jotka ovat kuolleen miehen jaloissa, ja sitten hänen Batman-vyönsä solki kimmeltää kun hänen vyötärönseutunsa ohittaa minut, ja että hänen kauhtunut anorakkinsa ilmestyy pian silmieni eteen.

Ja lopulta eteeni kelluvat hänen kasvonsa. Suu on auki ja siitä pulpahtaa muutama ilmakupla, viimeiset ilmat elottomista keuhkoista. Nenä on niistämisestä rohtunut ja punainen. Silmissä ei ole enää eloa, mutta ne ovat auki, ja niihin katsoessani näen maailmaan, jonka tulisi olla minulta suljettu. Viimeisenä tulee tukka, joka ennen oli sellainen surkea, kaljun yli kammattujen ylipitkien haivenien kokoelma, ja nyt kuin meduusan polttiaislonkerot. Ne seuraavat miehen pään perässä, kun hän ohittaa minut. Tuijotan taas yläpuolellani olevaa jäätä, ja aistin kuinka pimeä laskeutuu sen yläpuolella.

Sitten herään. Vaikka oloni oli kuiva joen pohjalla, olen nyt hiestä likomärkä. Tämä sama uni palaa edelleen muutaman kerran vuodessa, mutta teini-ikäisenä näin sen ainakin kolmesti kuussa. Ensimmäinen vuosi tapauksen jälkeen oli pahin, mutta on ihmeellistä, kuinka nuorena pystyy toipumaan ja painamaan asioita taka-alalle.

Olin neljäntoista sinä talvena. Äitini teki kahta työtä saadakseen meille elannon, mutta niitä töitä tekevillä on aina vaikeata saada tarpeeksi kokoon. Hän yritti kaikkensa antaakseen minulle hyvän kodin, ja tiedän, että hän rakasti minua paljon, mutta se paskiainen, jonka olin saanut isäkseni, teki kaikkensa saadakseen asiat hankaliksi. Hän soitti usein ja haukkui äidin pataluhaksi, ja joskus hän kävi vierailemassakin, ja se pitikin meidät pelossa suuren osan ajasta. Muutimme usein, yrittäen löytää paikan, jonne hän ei olisi meitä seurannut, mutta jossa äidillä olisi kuitenkin töitä. Minun on helppo ystävystyä, mutta en pystynyt pitämään kavereistani kiinni muuttamisen takia. Se teki minusta synkän ja temperamenttisen, ja sitä kautta minusta tuli yksinäinen susi.

Aluksi pärjäsin koulussa ihan hyvin, mutta kun tulin murrosikään, arvosanat joutuivat syöksykierteeseen. Se oli äidille ankara isku, sillä hän halusi minun pääsevän köyhyydestämme sellaiseen elämään, joka olisi kunnollinen ja arvokas. Isommat pojat kiusasivat minua koulussa, ja tytöt pitivät minua outona. Ratkaisin ristipaineet opettelemalla kunnon tappelijaksi, ja onnistuin jopa pelottamaan isäni ulos elämästämme. Työkalu siihen oli mattoveitsi: idea on puukottaa sillä, ei viiltää. Näin syntyy haava, joka oli tarpeeksi syvä kertomaan hänelle mielipiteeni, mutta ei niin leveä, että olisin joutunut siitä liiallisiin hankaluuksiin.

Ensimmäiset ystäväni Jyväskylään muuton jälkeen oli muuan kiusaajaporukka. He yrittivät käydä kimppuuni, mutta olin liian kokenut ja nopea heille. Parin ensimmäisen tönäisyn jälkeen avasin verihanan yhden pojan nenästä, heitin toisen maahan, ja istuin hänen päälleen luinen nyrkkini viritettynä iskuun. Poika, jota olin lyönyt, sanoi verikuplia nenässään: “Haluatko liittyä meidän jengiin? Voisi olla käyttöä tuollaiselle nopealle nyrkille.”

“Ketkä ovat me?”

“Krokotiilit”, hän sanoi. Nauroin, ja minusta piestiin ilmat pihalle, mutta sain silti liittyä jengiin. Kuulin, että jengin pomon nimi oli Lare, ja muut olivat Ake, Jurpo, Mara ja Mikko.

Nyt alkoi katu-uskottavuuden peruskurssi. Krokotiilit opettivat, kuinka vohkia tupakkaa, ja kuinka sitä pitää polttaa, ettei yskisi keuhkojaan pihalle. Samoin opin, mistä löytyy kaljakuriiri, ja kuinka ruuhkabussissa on helppoa näpistellä lompakoita. Asetin itselleni kovat tavoitteet, ja ennen pitkää olinkin kurssin tähtioppilas joka aineessa.

Ainoa asia, joka minua huolestutti, oli se pohjaton suru, jonka näin äitini silmissä hänen noutaessaan minua poliisilaitokselta. Alaikäisenä minä en saanut rangaistusta, mutta lastensuojelun piiriin jouduin tietenkin, ja he tutkisivat meidän elämäämme hyvin tarkkaan. En voinut katsoa häntä silmiin, kun hän puhui.

“Pekka, sinä et voi tehdä tätä minulle. Olet kaikkeni, ja jos poikkeat kaidalta tieltä nyt, sinä tapat minun ainoan unelmani.”

“… minä mihinkään poikkea…”

“Kyllä sinä poikkeat. Jos tämä meno jatkuu, he ottavat sinut pois minulta, enkä saa katsoa, kuinka sinusta kasvaa hyvä iso mies. Se tekisi minusta lopun.”

“Älä nyt huolestu, äiti. Kyllä tämä tästä. Ihan varmasti.”

Sillä kertaa hän uskoi minua vielä. Mutta kun sama tapahtui uudelleen, ja vielä kerran sen jälkeenkin, hän oli murtunut. “Miksi sinä teet tämän minulle?” hän sanoi poliisilaitoksen aulassa minulle. “Tiedät hyvin, että minun elämäni meni jo hukkaan, mutta miksi ihmeessä sinä haluat haaskata omasikin?”

Siihen minulla ei ollut vastausta. Tiesin vain sen, ettei minulla ollut paljoakaan sellaista tulevaisuudessa, jota olisi kannattanut odottaa. Oli mukavampaa vain roikkua Krokotiileissa ja aiheuttaa hämminkiä.

Maaliskuuhun mennessä olin suorittanut peruskurssini. Olin kaupungin kovimman jengin arvostettu jäsen. Meillä oli oma kerhomaja metsässä joen rannalla, ja se oli rakennettu parhaista materiaaleista, mitä rakennustyömailta sai pöllittyä. Kukaan täysjärkinen ei tullut lähellekään aluettamme.

Niinpä yllätyimme kunnolla, kun erään iltapäivän hämärtyessä kuulimme jonkun liikuskelevan tontillamme. Aluksi emme tienneet, kuka se oli, mutta pian Jurpo tunnisti hänet katsoessaan ikkunasta. “Sehän on luutnantti Teräs! Hittoako hän täällä tekee?” Ryntäsimme ulos mökistämme ja jatkoimme lähestyvän tunkeilijan tarkkailua puskasta.

Luutnantti Teräs oli paikallinen kahjo. Hän oli päälle kolmenkymmenen, mutta kehityksessään jälkeenjäänyt, ehkä noin kymmenvuotiaan tasolla. Ruumiillisesti hän oli kuitenkin kookas ja roteva. Eihän hänen nimensä ollut Teräs, vaan Hannu Routala, mutta hänen mielipuuhansa oli leikkiä Englannin salaisen palvelun agenttia toisessa maailmansodassa. Luutnantti Teräksen hahmossa hän kiipesi yksin Alppien huipulle natsien pesään, tai ryntäili sademetsien halki machetea heiluttaen. Machetea on hankala hankkia Suomessa, joten sen virkaa toimitti valtava lapinleuku.

Tuskin hän tiesi olevansa luvatta Krokotiilien mailla. Mumisten itsekseen hän lähestyi meitä, pomppien kiveltä toiselle, puskasta puun juurelle. “Tarkkana! Pahuksen liaanit… niihin jää kiinni! On ehdittävä komentopaikalle ennen kahdeksaa, tai pataljoona tuhotaan viimeiseen mieheen! Käärmeitä! Vihaan käärmeitä!”

Katselimme häntä tietämättä mitä tehdä. Hän ei ollut meidän sarjassamme, aikuinen mies, mutta silti hän oli tunkeutunut alueellemme. Minkä tahansa muun jengin jäsenen olisimme vain hakanneet tohjoksi ja kantaneet jäänteet tien varteen. “Hei kaverit, katsokaa. Kuu nousee. Isä sanoi kuulleensa, että luutnantti Teräs seikkailee vain täyden kuun öinä”, Jurpo sanoi.

Lare nousi seisomaan. “Sinä siellä! Just sinä! Luutnantti TEEERÄÄÄÄS!” hän huusi.

Peloton tiedustelu-upseerisankari pysähtyi niille sijoilleen. “Kuka siellä?” hän sähisi.

“Me ollaan Krokotiilit, ja olet meidän maillamme.”

“Hän katseli ympärilleen. “Ei näy aitoja. Tämä on ihan luvallista aluetta. Sitäpaitsi minulla on tehtävä kesken.” Hän valmistautui jatkamaan matkaansa.

“Mihinkäs olet menossa?” Lare kysyi, kun hän oli jo kääntynyt mennäkseen.

“Amazonin poikki, tietenkin.”

Meitä nauratti oikein kunnolla. Tämä kaveri oli ihan vajakki. Meidän pikkuinen Kettupurommeko Amazon-joki, leveimmilläänkin varmaan viisi metriä! Ainoa asia, joka niille oli yhteistä, oli se, että molemmissa virtasi vesi, joskohta meidän joessamme oli vielä yllään talven luminen jääkerros. Niissä paikoissa, joissa virtaus oli kovempaa, vesi oli syönyt aukkoja jäähän, ja niissä näkyi mustia vesipyörteitä ja vaahtoa jään reunalla. Luutnantti Teräs otti suunnan kompassillaan ja lähti kohti etelää, jossa oli lähin silta.

“Pelataan kaverilla vähän”, Lare sanoi. “Olen varma, että me saadaan kasteltua hänet. Hei LUUTNANTTI? Et kai sinä sillalle suuntaa? Aika noloa. Jos olisit oikea erikoisjoukkojen tyyppi, niin ylittäisit sen Amazonisi tyylikkäämmin!”

Luutnantti Teräs pysähtyi hidastettua filmiä jäljitellen. “Ai miten? Jos luutnantti Teräs ylittää joen, nopein reitti on paras. Silta.”

“No eikä ole. Oikea luutnantti Teräs käyttäisi järkeään ja keksisi jotain tosi näyttävää, mutta sinullahan ei olekaan järkeä”, Lare huusi, ja nauroimme kuin hyeenat.

Näimme, että luutnantti Teräs punnitsi asiaa, ja melkein kuulimme, kuinka hammaspyörät jurskuttivat hitaasti hänen kallossaan. “Tehtävä on tärkein. Nopea ja luotettava, sellainen on luutnantti T”, hän sanoi.

Jurpo sanoi: “Me ylitetään tuo joki, siis Amazon, kiipeämällä tuonne haapaan ja taivuttamalla se sitten latvasta. Mutta sinä olet niin surkea, ettet edes siihen pysty.” Tämä oli totta. Viime keväänä olimme kokeilleet joen ylitystä tuolla tavalla, ja onnistuimmekin, mutta kaikki me kastuimme.

Katsoin miestä ja ajattelin, että hän todella näytti erikoisjoukkojen sotilaalta, joka puntaroi vaihtoehtojaan. Luutnantti Teräs ei saisi menettää kasvojaan räkänokkien edessä, mutta toisaalta joki näytti uhkaavalta valkoisen lumipeitteensä ja pohjattoman mustien vesisilmiensä kanssa. Lopulta hän taisi päättää, että luutnantti Teräksen kunnian kannalta oli yritettävä, ja hän kääntyi takaisin kävelläkseen joen rantaan.

Hän valitsi puuta kauan, ja lopulta päätyi erään hyvin korkean, mutta silti ohuen haavan juurelle. Hän kiipesi puuhun yllättävän ketterästi, ja muistin joskus nähneeni tv-dokumentin Samoalta. Paikalliset pääsivät kolmikymmenmetriseen palmuun puolessa minuutissa, eikä Teräs jäänyt tästä paljoakaan. Kuulimme, kuinka hän puuskutti jo puolessavälissä puuta, ja siinä kohtaa hän piti pienen tauon.

Sitten hän kiipesi lyhyen matkaa vielä, ja ryhtyi keinuttamaan puuta. “Kas vaan, ei hän olekaan ihan niin idiootti”, Lare sanoi. Luutnantti Teräs sai puun keinumaan, aluksi vain hieman, mutta jokaisella vantteran vartensa heilautuksella pikkuisen enemmän. Kohta hän ojentautui käsiensä varaan puun latvasta kiinni pitäen, ja potki jaloillaan sivuttain liikkeen voimaa lisäten.

Kun hän potkaisi viimeisen kerran, toivoen että tuo voimakas liike taivuttaisi puun joen poikki, haapa katkesi. Ääni oli kuin kiväärin laukaus hiljaisessa, himmenevässä illassa. Kellekään ei ollut tullut mieleen, että me leikimme puiden latvoissa toukokuussa, jolloin puut olivat jo kevään notkistamia ja taipuisia. Mutta haapa oli talven jäljiltä vielä lehdetön ja hyvin jäykkä. Me katselimme, kuinka luutnantti Teräs putosi puusta kiihtyvällä vauhdilla kohti ohutta jäätä ja meni samantien kainaloita myöten jäästä läpi. Karttalaukku, jonka hihna oli hänen kaulassaan, lävähti jäälle.

Vesi sai hänestä otteen ja alkoi kiskoa häntä jään alle. Katsoimme kauhuissamme, kykenemättä liikkumaan, kuinka hän yritti kiskoa itseään ylös puun katkenneen latvan avulla. Kuutiokaupalla  jäätävän mustaa virran vettä täytti hänen saappaansa ja housunsa, ja hän väsyi nopeasti. Hän teki vielä viimeisen yrityksen päästä jään päälle, ja sitten hän luovutti. Näin, kuinka hänen ylävartalonsa joutui veteen jään alle, ja sitten hänen päänsäkin katosi, kasvoilla loputtoman hämmästyksen ilme. Hänen sormensa näkyivät pitelemässä puunlatvasta kiinni vielä muutaman sekunnin, mutta sitten niiden ote kirposi ja ne katosivat sekunnin murto-osassa avantoon. Karttalaukku seurasi lopuksi häntä jokeen hetken kuluttua, kuin näkymättömän käden kiskomana.

Me kaikki seisoimme siinä, kykenemättöminä uskomaan, mitä juuri näimme, mutta kun yksi meistä liikahti, lähdimme kaikki yhtenä miehenä juoksemaan kotiin niin nopeasti kuin pystyimme, enkä muista kolmen kilometrin matkasta mitään. Äiti ei ollut kotona, hän oli yhä töissä. Menin suihkuun päästäkseni tahmean kylmästä hiestä, ja sitten sänkyyn makaamaan, katsellen katosta roikkuvia lentokoneiden pienoismalleja. Tunsin itseni sisäisesti yhtä kuolleeksi kuin tiesin luutnantti Teräksen olevan yleisesti ottaen. En saanut unta ennen kuin äiti palasi kotiin kahden aikaan aamuyöllä.

Luutnantti Terästä ei koskaan löydetty. Poliiseilla oli jokin aavistus hänen viimeisistä liikkeistään, mutta kun kukaan meistä ei puhunut eikä joki luovuttanut ruumista, hänen mappinsa siirrettiin alahyllylle pölyttymään.

Ainoa hyvä asia, mitä tästä seurasi, oli se, että Krokotiilit lakkasi olemasta. Väistin kaikkia heitä tästä eteenpäin ja äitini ikuiseksi yllätykseksi palasin kouluun. Opiskelin niin, että saavutin luokkatoverini, ja pääsin jopa edelle heistä joissain aineissa. Kirjoitin ylioppilaaksi ja pääsin kerralla lukemaan lakia. Mutta minusta tuli kuuhullu: yksikään täysikuu ei mennyt ohi ilman painajaista, joka oli aina sama, aina äänetön, aina yhtä kauhistuttava.

Aluksi näin unta itse tapahtumasta, ja näin uudestaan ja uudestaan onton kauhun vallassa, kuinka mies hukkui silmieni edessä. Vasta kun kävi ilmeiseksi, että luutnantti Teräs jäisi kadoksiin, uni muuttui. Nyt olin aina makaamassa joen pohjassa katselemassa, kuinka ruumis kellui hitaasti ohitseni hämärtyvän päivän suodattuneessa viime valossa.

Yritin ensin päästä siitä olemalla välinpitämätön. Mikä hiton merkitys hänen elämällään muka oli? Hänhän oli jälkeenjäänyt, töissä ruuvinpakkaajana suojatyöpaikassa. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia edetä urallaan, hän oli jo nopein pakkaaja kautta aikain. Kukaan ei rakastanut häntä, tai kaivannut häntä, ja ainoa, mistä hän nautti, oli leikkiä sankaria puskissa. Maatessani sängylläni odottamassa nukahtamista yritin nähdä itseni katselemassa aivan tunteettomasti, kun Teräksen ruumis ajelehtii ohitseni, mutta kun uni jälleen kerran ilmestyi minulle, huomasin, etten voinut olla katsomatta häntä silmiin.

Toinen keino, jota yritin, oli edetä vihan kautta. Täydenkuun lähestyessä ajattelin aktiivisesti, kuinka vihasinkaan tuota unta ja siinä esiintyvää miestä; latasin tietoisuuteni täyteen ankaraa vihaa, jonka halusin kohdistaa kelluvaan ruumiiseen ja tehdä siihen reiän, joka saisi sen vajoamaan pohjaan ja lahoamaan pois mielestäni. Ja kuitenkin juuri silloin, kun valmistauduin unessa karjumaan keuhkoni pihalle ja kertomaan ruumiille, kuinka halusin, että se katoaa, pelko tarrautui minuun ja pakotti minut äänettömästi katsomaan uudelleen ja uudelleen, kuinka ruumis kelluu editseni. En voinut vahingoittaa sitä.

Eräänä iltana katselin televisiosta ohjelmaa, jossa kerrottiin mielenterveyden hoidon menestystarinoita. Päätin kokeilla, olisiko terapiasta apua, ja neljän kuukauden päästä sainkin hoitojakson erään tohtori Stenroosin luokse. Hän oli mukava, ja kauniskin – käytin suuren osan ajasta häntä ihastellen. Kun kerroin hänelle ongelmastani, hän kuunteli intensiivisesti, empatiaa huokuen ja nyökytellen aina sopivissa kohdissa tarinaa.

Kun sain pulmani kerrottua hänelle, hän sanoi: “Mutta Pekka, täytyyhän sinun olla armollinen itsellesi. Tokihan ymmärrät, että siinä sosiaalisessa toimintaympäristössä ja sellaisen vertaispaineen alaisena, sinulla ei ollut mitään mahdollisuuksia keskeyttää tuota karmaisevaa tapahtumaketjua?”

“Eli tohtorin mielestä on ihan OK, että katsoin hievahtamatta, kuinka mies kuoli silmieni edessä ilman, että yritin tehdä mitään?”

Hän otti lasit silmiltään ja ikään kuin ajatuksissaan sujautti sangan suuhunsa. “Olisiko sinun pitänyt yrittää tehdä jotain?”

“Totta helvetissä.”

“Tässä on sinun ongelmasi. Et voi antaa itsellesi anteeksi, vaikka olit muiden ihmisten painostavan vaikutuksen alaisena, ja vielä alaikäinenkin. Minun neuvoni on se, että anna itsellesi lopultakin anteeksi, ja unet katoavat.”

“Minäkö tässä olen se uhri?”

“Nyt olet jo pitkällä paranemisen tiellä.”

Niin kovasti kun halusinkin pyytää häntä ulos, hymyilin vain kiitokseksi ja lähdin. Yritin kerran hänen menetelmänsä. Istuin saunassa ja koetin rentouttaa jokaisen lihakseni. Sitten siirsin itseni vielä kerran tilanteeseen pääni sisällä ja yritin kaikkeni vakuuttaakseni itseni siitä, että minulla ei todellakaan ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumaketjun lopputulokseen. Mikään ei ole niin helppoa herättää kuin itsesääli, mutta heti kun tuntui siltä, että tämä saattaisi jopa onnistua, muistin kuinka kovasti nauroinkaan luutnantti Teräkselle, ja kuinka paljon ihailin Larea siitä että hän uskalsi kiusata Terästä niin, ja kuinka me kaikki halusimmekaan saada hänet kastumaan läpikotaisin jääkylmässä vedessä.

Se, että hän kuolisi, ei tullut mieleen kenellekään meistä, ja siksi en tälläkään tavalla pystynyt antamaan itselleni anteeksi. Huomasin olevani taas kireällä kuin viulun kieli. Kumosin löylykiulun toisensa perästä kiukaalle ja istuin höyryssä, kunnes iho alkoi tuntua kypsältä  korvanlehdilläni. Sinä yönä tapasin taas luutnantti Teräksen.

Vuosien jälkeen äitini, tuo uskossa väkevä ja sydämeltään puhdas ihminen, sai riemukseen kuulla nimityksestäni kihlakunnansyyttäjäksi. Kun menin tapaamaan häntä, hän kertoi minulle, että hän sairasti syöpää. Istuimme aamuneljään ja puhuimme kaikista niistä asioista, joista olisi pitänyt puhua kauan sitten, mutta silloin hän oli ollut liian väsynyt, ja minulla oli ollut liian kiire leikkiä kovaa jätkää. Kerroin hänelle, mitä luutnantti Teräkselle tapahtui.

“Se on kaikki minun syytäni. Jos minulla olisi ollut aikaa sinulle silloin, mitään tällaista Krokotiilisontaa ei koskaan olisi tapahtunut.” Tuo, jos mikään, työnsi syyllisyyden kiilan syvälle minun jähmettyneeseen sydämeeni.

“Äiti kiltti, minulla ei ollut vaihtoehtoja, ja sinulla vielä vähemmän. Kyse oli meidän selviytymisestämme.”

“Minä otan syyt niskoilleni ja vien ne mennessäni.”

Halasin häntä ja annoin hänelle suukon, hän pörrötti ohenevaa tukkaani, ja se oli sitten siinä. Hän kuoli kolmen kuukauden päästä, ja sain huomata, että hän ei onnistunut neuvottelemaan luutnantti Teräksen kanssa. Unet jatkuivat.

Viime viikonloppuna oli pyhäinmiestenpäivä. En ole koskaan voinut sietää niitä pitkäveteisiä pyhäpäiviä. Ensin ajattelin viihdyttää itseäni linnoittautumalla Eurosportia katselemaan, mutta sitten hetken mielijohteesta hyppäsin autooni ja lähdin ajamaan kohti Jyväskylää. Matkalta varasin itselleni hotellihuoneen yhdeksi yöksi. Koko sen neljän tunnin ajomatkan mietin itsekseni, mitä ihmettä olin tekemässä.

Ja kuitenkin, kun seisoin äitini haudalla, tiesin, miksi olin siellä, ja mitä olin tullut kysymään. Sytytin kolmen päivän hautakynttilän, jonka ostin hautausmaan kukkakaupasta, ja laitoin sen maahan. Sen hento keltainen liekki sai nuutuneiden kukkien varjot tanssimaan äidin hautakivellä. Kysyin häneltä: “Äiti… olenko sinusta elänyt elämäni riittävän hyvin?” Vastausta ei kuulunut, ja myönnän, että jos olisi kuulunut, olisin palannut kallonkutistajien käsiin. Mutta sydämessäni tuntui jonkinlainen rauhoittava häivähdys, ja sen katsoin äitini ansioksi.

Matkalla autolleni ostin toisen kynttilän. Ajoin ulos kaupungista, kohti poikavuosieni tantereita, ja perillä nousin autosta. Kävelin tuttua mutta metsittynyttä polkua pohjoiseen, kunnes tulin joen rantaan. Sytytin kynttilän ja asetin sen joenrannan laakealle kivelle. Kynttilän lepattava liekki vaikutti ainoalta todella elävältä olennolta tässä synkässä metsässä, ja sen lämmin valo tunki muovisen kuoren läpi valaisemaan rantaa. Katsoin jokeen ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen.

“Kiitos, luutnantti Teräs”, sanoin hiljaa.

Kävelin autooni, peruutin kännykällä hotellivaraukseni, ja ajoin kotiin läpi yön. Noin viikon päästä tiedän, oliko vierailusta apua.