Tässä voit lukea Hotelli Tulagin luvut 1 ja 15.

Luku 1

”Jack! Hei Jack! Herää, sinulle tuli vieras.”

”Uuhh… mene Martin pois. Minä olen vainaa.”

Vuoteessa makaava mies ei viitsinyt vilkaista ovella seisovaa Martinia eikä edes avata silmiään.

Hän tyytyi kääntymään vasemmalle kyljelleen ja käpertyi kerälle. Martin ei luovuttanut vaan kävi ravistelemassa Jackia ja palasi sitten roikkumaan ovenkamanasta polvet koukussa.

”Jack!” Martin oli päättänyt olla itsepintainen. ”Meille tuli sellainen vieras, että haluat varmasti nähdä hänet.”

”Ei tänne ole tulossa tänään ketään. Ainakaan ketään tuttua. Mene nyt siitä järjestämään minulle hautajaiset.” Hän käpertyi entistä tiukempaan sykkyrään ja veti peiton päänsä yli.

Martin huokasi työlästyneenä ja jatkoi tehtäväänsä. ”Jack – täällä on nainen, joka lensi tänne viime yönä Trans-Oceanicilla. Hän yöpyi Tulagissa Sir Randolphin vierastalossa, ja hänet tuotiin saarelle juuri äsken. Hän kuulemma tunsi Donin. Hän haluaa puhua kanssasi Don Wheeleristä.”

Martin kiskoi peiton Jackin pään päältä, ja esiin tuli vähän yli kolmikymmenvuotias, ruokkoamaton ja sänkileukainen mies, suoranainen krapulan ruumiillistuma. Martin pudisteli päätään. ”Olisi sinun Jack pitänyt jo viisastua. Älä ikinä ryyppää kyläpäälliköiden kanssa. Heidän oluensa on jotain ihan yliluonnollista. Sitä paitsi sinun pitää nousta joka tapauksessa. Et voi nukkua koko päivää.”

Jack yritti pakottaa silmäluomensa auki, mutta Martin seisoi oviaukossa kirkasta aamuaurinkoa vasten. Jackin päässä takovat sepät pääsivät täyteen vauhtiin. Veri kohisi hänen korvissaan kuin suuret palkeet, joita hänen kiihtynyt sydämensä paineli.

”Nouse nyt, sinun pitää tulla tapaamaan häntä. Hän ei ole mikään lomalainen.”

Jack ponnisti istumaan vuoteellaan. Hän yritti nousta mutta kaatui katse harittaen takaisin patjalleen ja löi päänsä aaltopeltiseinän mutkaan. Kun hän sai viimein kömmittyä pystyyn, hän tarkensi katseensa majan verantaan, joka kylpi Salomonsaarten säkenöivässä auringossa.

Verannalla seisoi kevyeen kukkamekkoon pukeutunut nainen, jolla oli kädessään pieni kassi ja vieressään nahkainen Gladstone-matkalaukku. Jack työnsi Martinin tarjoaman käden syrjään ja raahusti ovelle tietäen varsin hyvin, että hänen olemuksensa ei ollut järin hienostunut.

”Tekö olette Jack McGuire?” Nainen hymyili. ”Onpa hauska tavata teidät viimein. Minä olen Kay Wheeler.”

Nainen ojensi kätensä. Jack tarttui siihen ja tunsi hänen lujan puristuksensa. Jack yritti muistella, oliko Don maininnut sellaisen nimen silloin muinoin, kun he olivat lentäneet yhdessä, mutta hänen aivonsa vilkuttivat tyhjää. Toisaalta Jackin oli vaikea muistaa sinä aamuna äitinsäkään nimeä.

Lopulta naisen sukunimi herätti hänen hoksottimensa. Oliko tässä Donin sukulainen? Sisko ehkä?

”Päivää”, Jack sai sanottua. ”Istukaa.”

Martin tuli väliin ja mulkaisi Jackia halveksuvasti. ”Haluatteko jotain juotavaa? Meillä on ikävä kyllä vain ginitonicia, tai no on meillä täkäläistä olutta, mutta gini taitaa olla turvallisempaa.”

Kay nyökkäsi. ”Se maistuu kyllä, kiitos. Täällä on niin kuuma jo näin varhain päivällä. Toista kuin kotona Bostonissa.” Hän istuutui verannalla olevaan huteraan ohjaajantuoliin. Martin nyökkäsi ja meni sisällä olevalle puukaapille sekoittamaan drinkkiä.

Jackin aivot olivat jo vähän kirkastuneet ja raksuttivat kiivaasti. Vai Bostonissa? Don ei ollut koskaan puhunut mitään Bostonista. Martin palasi sillä välin verannalle ja ojensi drinkin Kaylle, joka hymyili kiitokseksi ja maistoi.

”Minä luulin, että Don oli kotoisin Washingtonista”, Jack uskaltautui sanomaan.

”Niin, hän syntyi Seattlessa, mutta tapasin hänet New Mexicossa vuonna 1939. Menimme naimisiin 1940, ja te lähditte sotaan hänen kanssaan kesäkuussa 1942.”

Jack tyrmistyi. Don oli siis ollut naimisissa? Hänen silmissään Don Wheeler oli ollut naisia kaatavan lentäjäsankarin perikuva. Donin lompakko oli ollut paksu kuin mikä, joskaan siellä ei ollut juuri seteleitä vaan puhelinnumeroita, jotka oli raapustettu ravintolalaskujen, paperilautasliinojen ja muiden lappusten selkäpuolelle.

Miten Don oli ehtinyt viedä tämän naisen vihille ja asua hänen kanssaan Bostonissa, vaikka hänellä oli ollut lompakon täydeltä tuttavuuksia? Mies oli ollut vielä vikkelämpi käänteissään kuin Jack oli kuvitellut. Sitä paitsi lentokadettien piti olla naimattomia, määräysten mukaan ainakin.

Jackilta vaadittiin nyt jonkinlaista vastausta. ”Ahaa. Aivan. Selvä. Tuota… miten te löysitte minut? Voinko jotenkin auttaa?” Typerästi sanottu, Jack tuumi, mutta ei hän parempaakaan keksinyt.

”Antakaa kun selitän. Don kertoi teistä juttuja lomilla käydessään, te kuulemma lensitte aina yhdessä.” Naisen ilme synkkeni. ”Virallisessa ilmoituksessa ei sanottu muuta kuin että hän kaatui taistelussa, mutta minä halusin tietää tarkemmin, miten hän kuoli. Olin vain niin saamaton, että kesti vuosia päästä tähän pisteeseen.” Nainen vaikeni hetkeksi.

”Viime vuonna päätin lopulta tehdä asialle jotakin, joten kävin hänen kirjeensä uudestaan läpi. Löysin niistä nimiä ja etsin käsiini John Radnerin. Hän sanoi, että te olitte mukana Donin viimeisellä lennolla, ja kehotti minua etsimään teidät käsiini.”

”Vai Bunny Radner? Onko hän vieläkin merijalkaväessä?” Lentolaivueen komentajan nimi kuulosti Jackin korvissa kummalliselta, kuin kaiulta käytävällä, jonka ovet oli suljettu.

”Ei, hänet vapautettiin palveluksesta… terveydellisistä syistä, hän joutui näet onnettomuuteen vuonna -45. Hänellä on nykyään toimistotarvikekauppa Manhattanilla. Mutta hän arveli, että te voisitte auttaa minua – hän pyysi kertomaan terveisiä. Hänellä oli toimistonsa seinällä lehtileike, olikohan se New York Timesistä? Se tai jokin muu lehti oli lähettänyt tänne toimittajan.”

Jack yritti muistella, oliko saarilla käynyt joku lehtimies, mutta hänen mieleensä ei tullut ketään. Koska hän ei keksinyt hyödyllistä sanottavaa, hän tyytyi nyökkäämään ja antoi Kayn jatkaa.

”…ja kun toimittaja matkusti Salomonsaarten kautta Japaniin selvittääkseen, miten eteläisen Tyynenmeren seutu toipuu sodasta, hän yöpyi tässä hotellissa. Siitä tiesin, missäpäin maailmaa te asustatte. Loppu selvisi helposti – kirjoitin vain kirjeen brittiviranomaisille, ja he tunsivat teidät.” Kayn ilme silisi jälleen.

Jackin päässä tuntui olevan tyhjiö. ”Miten te pääsitte tänne? Istuitteko viikon verran kopralaivassa?”

”En, mutta kun lensin Sydneyyn, menin kyllä satamaan etsimään tänne tulevaa laivaa. Siellä minua kehotettiin selvittämään, oliko Trans-Oceanic Airwaysin kone lähdössä tänne pikapuoliin. Minua onnisti, sillä lentoa piti odottaa vain kolme päivää. Mutta olisin minä totta kai laivallekin lähtenyt”, Kay lisäsi pää pystyssä kuin rohkea seikkailijatar ainakin.

Hän katseli ympärilleen. ”Ja nyt olen täällä. Onko tämä paikka Tulagi? Luulin että yövyin Tulagissa – brittivirkamies päästi minut ystävällisesti vierastaloonsa. Veneenkuljettaja mainitsi sellaisen nimen kuin Hale… Halava? Jotain sinnepäin.”

”Halavonlahti, se on tuo tuolla”, Jack sanoi osoittaen länteen, kohti loivan rinteen ja puiden takana näkyvää syvänsinistä vettä. ”Tulagi on se saari, jolle te laskeuduitte. Päätin kuitenkin ristiä hotellini Tulagiksi, koska kukaan ei ole kuullut Halavosta mutta joku ehkä tietää Tulagin, tai ainakin ne jotka olivat täällä sodassa.”

Jack katsoi Kayn kasvoja tutkivasti ja yritti miettiä, oliko hän nähnyt ne jossakin tai voisiko ne yhdistää johonkin, mutta vähitellen hän alkoi hävetä tuijottamistaan. Kay ei ollut aivan filmitähtimäisen kaunis, mutta hänen herkät, älykkäät ja uteliaat silmänsä ja kaartuvat kulmakarvansa vangitsivat Jackin katseen. Hetken ajan Jackista tuntui siltä kuin heidän välilleen olisi muodostunut syvä yhteys.

Hän päätti palata alkuperäiseen keskustelunaiheeseen. ”Mutta niin, kyllä minä lensin Donin kanssa. Tai siis olin hänen siipimiehensä. Ja hän minun. Aina. Emme koskaan lentäneet muiden kanssa.”

Jack kuulosti typerältä omissa korvissaan, mutta Kay katsoi häntä rohkaisevasti, joten hän jatkoi.

”Olin hänen siipimiehensä, kun hän kuoli. Se oli parillinen päivä. Parittomina päivinä hän lensi minun siivelläni. Se on oikeastaan pitkä juttu.” Jack vilkaisi Kayn olkapään yli lahdelle, missä hänen OS2U Kingfisher -vesitasonsa kellui ankkurissa heikon tuulenvireen suuntaisesti.

Kay asettui mukavammin tuoliinsa, joka rasahteli niin kuin se olisi ollut pettämäisillään. Äänet toivat Jackin esipuheeseen uhkaavaa pontta.

”En ole varma, haluatteko kuulla kaiken”, Jack sanoi toivoen, että Kay ei haluaisi.

”Kuulen erittäin mielelläni, jos vain viitsitte kertoa. Minun on saatava tietää, miten kaikki tapahtui. Olen miettinyt niin pitkään, paljonko hän joutui kärsimään.” Kay antoi katseensa kiertää vehreässä maisemassa ja jäi tutkimaan majan kauniisti koristeltuja ikkunanpuitteita. Sitten hän käänsi vaaleansinisen katseensa Jackin verestäviin silmiin, joiden ympärillä oli tummat renkaat.

Jack säpsähti niin kuin häntä olisi lyöty.

”Ei, en usko että hän tunsi mitään. Se oli rutiinilento Mundasta Bougainvilleen, ei mitään erikoista.” Jack poimi lattialta puolityhjän olutpullon, maistoi sen väljähtynyttä sisältöä ja näpräsi repsottavaa etikettiä peukalollaan. Hän tarvitsi jotakin joutavaa oheispuuhastelua voidakseen keskittyä ja pystyäkseen palauttamaan mieleensä sen lennon, sillä se oli muuttunut hänen muistissaan melkein saavuttamattomaksi. Fossiiliksi, jonka päällä oli kuoletettujen tunteiden sedimenttiä.

Hän lähti synkille vesille.

***

Luku 15

Kun Jack seisoi viimein Kayn kerrostalon edustalla Bostonin Joy Streetillä, hän tunsi olevansa kuin valveunessa. Oli kulunut viisi kuukautta siitä, kun Kay oli lähtenyt Tulagista, ja tuona aikana Jack oli kirjoitellut kirjeitä tiuhempaan kuin koskaan ennen. Hän sai myös vastakaikua, sillä postivene toi jokseenkin aina jonkinlaisen viestin Kaylta. Hän sieppasi kirjeet postiveneen kuljettajalta, lopetti kulloisetkin työnsä ja kiiruhti mietiskelypaikkaansa mäenlaelle, jolta näkyi merelle.

Jack luki jokaisen kirjeen moneen kertaan ja kuvitteli Kayn istumaan majansa verannalle ja puhumaan hänelle kirjeissä kertomistaan asioista. Ensimmäisinä viikkoina hänen oli helppo palauttaa mieleensä Kayn suloisesti helisevä ääni ja jopa aistia aavistus hänen kukkaparfyymistaan, mutta ajan myötä muistot haalistuivat tuskallisesti. Hänellä oli kyllä ne valokuvat, jotka Kay oli lähettänyt heti käyntinsä jälkeen, mutta hän ei katsellut niitä, koska pelkäsi näkevänsä varjoja.

Hänen muutoksensa oli vähittäinen mutta ilmiselvä. Hän pysähtyi ihailemaan rantamaisemaa auringonnousun tai auringonlaskun aikaan ja kääntyi sanoakseen siitä jotakin Kaylle, mutta sitten hän muisti olevansa yksin ja vavahti. Öisin hän makasi valveilla, kulki mielessään Halavon poluilla Kayn kanssa ja tunsi olonsa lohduttomaksi ja hylätyksi.

Jack yritti olla myöntämättä itselleen, miten kovasti hän kaipasi Kayta, mutta lopulta hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä pitkälle matkalle Yhdysvaltoihin. Hän mietti pitkään ja ankarasti, miten esittäisi asian Martinille. Ei kai hän voinut sanoa tuosta vain: ”Minulla on Kayta niin kova ikävä, että minun pakko mennä tapaamaan häntä tai loppuelämäni on yhtä helvettiä.” Eräänä päivänä, kun hän rassasi Martinin kanssa Kingfisherin moottoria, hän arveli keksineensä hyvän verukkeen.

”Hyvä, että saadaan vaihdelaatikko kuntoon. Taidetaan muuten tarvita uusia mittareita kojelautaankin. Ei olisi uskonut, että korkeusmittari alkaa temppuilla, mutta kun olin viime viikolla kymmenessä tuhannessa jalassa, mittarissa luki yhtäkkiä kolme tuhatta. Sitten se pomppasi kahteentoista tuhanteen jalkaan, ja kun laskeuduin, se oli vieläkin kolmessa tuhannessa. Ja kompassi meni vähän aikaa sitten jumiin. Harmi, etten ostanut laivaston varikolta varamittareita, koska nyt niitä on jo vaikea hankkia. Niillä ei taida olla postimyyntiä. Pitäisiköhän piipahtaa San Franciscoon ostamaan niitä?”

Tämän hätäisen monologin jälkeen Martin tuijotti häntä täyden luvunlaskun ajan ja nauroi sitten niin kovaa, että oli pudota Kingfisherin siiveltä.

Jack alkoi heti perua matkasuunnitelmiaan kustannuksiin vedoten: ”Tai no ei, antaa olla. Se maksaisi pitkän pennin. Meillä on Sydneyssä muutama varakappale, ja pienellä tuurilla siellä on mittareita siinä laatikossa, jota en ole avannut.”

Martin hillitsi itsensä siksi aikaa, että sai hymyiltyä leveämmin kuin koskaan ennen. ”Kuule Jack, Kay on maksanut sinulle jo sydämen ja aivot, joten turha sinun enää on pihtailla.”

Jack ryhtyi pakkaamaan samana iltana.

Matka oli pitkä, Tulagista Sydneyyn, Fidžiin ja Havaijille ja sieltä San Franciscoon. Tämän jälkeen hän matkusti mantereen halki junalla Bostoniin ja asettui perille päästyään asumaan Back Bay -hotelliin. Hän ei ollut kirjoittanut Kaylle tulostaan, ja vasta hotelliin kirjoittautuessaan hän tuli ajatelleeksi, että olisi ehkä kannattanut antaa ennakkovaroitus.

Oli miten oli, lauantaina puoliltapäivin hän seisoi viimein kerrostalon alaovella, tarkisti vielä osoitteen Kayn tuoreimmasta kirjeestä ja astui sisään. Kayn asunto oli neljännessä kerroksessa. Kun Jack nousi portaita, hän huomasi hidastavansa vauhtiaan sitä enemmän, mitä ylemmäs hän pääsi, ei väsymyksen vaan tahdonvoiman hiipumisen vuoksi. Viimeiset kahdeksantoista askelmaa olivat vaikeimmat, mutta matkan päätteeksi hän seisoi Kayn ovella.

Hän vilkaisi kukkakimppuaan ja mietti, pitäisikö se ottaa kääreistään, mutta sitten hän tuumi, että ne olisi vaikea piilottaa. Hän oikaisi solmionsa ja työnsi hattunsa huolettomasti vinoon, mutta hetken mietittyään hän asetteli sen taas asiallisemmin.

Kesken tämän harkinnan Kay avasi oven ja näytti säteilevältä mittatilausjakkupuvussaan. Näky vaikutti Jackiin kuin isku päähän. Kayn silmät suurenivat, ja mustat ohuet kulmakarvat, joita Jack niin rakasti, kaartuivat ilmeikkäästi niiden yllä.

”Jack! Mitä sinä täällä teet?” Kay ryntäsi hänen sylinsä. Jack syleili häntä sanakaan sanomatta ja työnsi hänet sitten kauemmas, jotta voisi jatkaa hänen ihasteluaan. Kay nauroi, suuteli Jackia poskelle ja kiskoi hänet asuntoon halailtavaksi. Jack onnistui pitämään kukkakimpun ehjänä ja ojensi sen Kaylle, kun tämän ällistys alkoi laantua.

”Sain siis yllätettyä sinut?”

”Että saitko! Ja miten ihania kukkia! Mistä tiesit, että puen tänään punaista ylle?” hän kujersi kaivellessaan kaapista sopivaa maljakkoa.

Jack katseli asunnossa ympärilleen. Jopa hän huomasi, että se oli sisustettu erittäin hyvällä maulla. Ikkunoista kantautui liikenteen huminaa ja tyyttäilyä, ja Jack pani merkille, miten erilaisia kaupungin äänet olivat verrattuna hänen viidakkoonsa. Makuuhuoneen ovi oli raollaan, ja Jack näki vilauksen valtavasta vuoteesta, jonka päiväpeitteelle oli heitelty kaikenlaisia asusteita. Päivän väriä oli kenties ollut hankala päättää, hän tuumi.

”Missä sinä asut?” Kay hoilasi keittiöstä, missä valuva hana piti meteliä.

”Back Bayssa”, Jack vastasi.

”Sehän on tosi kätevää!” Kay tuli olohuoneeseen kukat kädessään, pani maljakon pyöreälle lasipöydälle ja käänteli sitten kukkia sinne ja tänne, kunnes oli tyytyväinen asetelmaan.

”Toivottavasti sinulla on viikko tai pari aikaa. En anna sinun lähteä ihan heti!” hän julisti. ”Valitettavasti tulit juuri, kun minun pitää lähteä keskustaan tapaamaan ystäviäni. Tuletko mukaan? Sano että tulet!”

”Minusta olisi kiusallista tunkea sinun tapaamiseesi”, Jack tunnusti. ”Mutta jos sinulla on illalla vapaata, voisimme mennä syömään jonnekin. Minulla ei ole paikkaa mietittynä, mutta sinä varmaan tiedät mukavan ja viihtyisän ravintolan tästä lähistöltä.”

Kay mietti pienen hetken. ”Keksin kyllä jotain. Mitä jos tapaisimme Back Bayn aulassa suunnilleen… kahdeksalta?”

Jack hymyili. ”Nähdään silloin siellä. Mutta lähdetään nyt, ettet myöhästyt tapaamisestasi.” He laskeutuivat portaita niin nopeasti kuin Kay pääsi korkokengillään, ja Jack viittoi hänelle taksin. Kay kurkotti suutelemaan Jackin poskea, ja hänen suukostaan jäi erittäin punainen tahra, jonka hän pyyhki nenäliinallaan. ”Kahdeksalta sitten! Olen niin iloinen, kun tulit!” hän sanoi Jackille taksin avoimesta ikkunasta, ja sitten taksi liittyi liikennevirtaan ja vei hänet pois.

Jack seisoi hetken hiljaa silmät kiinni, hengitti sisäänsä kaupungin tuoksuja ja antoi sen värähtelyn läpäistä ruumiinsa. Toitottavia autontorvia, korkojen kopinaa jalkakäytävällä, poliisinpilli – äänet sulautuivat yhdeksi hänen mielessään ja toivottivat hänet tervetulleeksi takaisin sivistyksen pariin. Sitten hän avasi silmänsä, nosti hattua ohitseen kulkevalle vanhalle naiselle ja käveli hotellille leveästi virnistellen.

Hän oli valmiina iltaa varten jo puoli seitsemältä ja päätti mennä odottamaan Kayta aulabaariin. ”Martini, kiitos”, hän sanoi smokkipukuiselle baarinpitäjälle, joka sekoitti juoman ihailtavan täsmällisesti verrattuna hotelli Tulagin touhuihin. Hän valitsi aulan perältä nojatuolin ja istuutui nauttimaan drinkistään.

Aika mateli eteenpäin. Hän vilkuili merivoimien kelloaan kolmen minuutin välein, mutta odotuskin oli suurenmoista. Täällä hän oli, tuhansien kilometrien päässä kotoa, odottamassa upean naisen saapumista. Kun Kay purjehti sisään hotellin ovista sinisessä, olkapäät paljastavassa puvussaan, jonka päällä oli bolero, Jack tunsi sydämensä lyövän muutaman triolin ennen kuin syke asettui tasaisemmaksi, tosin aiempaa kiivaammaksi. Kay oli tapansa mukaan tyrmäävä näky, ja kerrankin elämässään Jack sai olla se mies, jota sen näköinen nainen kääntyi katsomaan aulassa.

”Hei taas!” Kay suuteli häntä poskelle. ”Ajattelin, että voisimme mennä päivälliselle Parker’siin.”

”Kaikki paikat käyvät, kunhan sinä olet siellä”, Jack sanoi ja sai Kaylta tavoittelemansa hymyn.

”Sinne kävelee kaksikymmentä minuuttia, mutta voimme mennä taksilla jos haluat”, Kay sanoi johdattaessaan Jackin pois aulasta. Jackin olisi tehnyt mieli kävellä ja pitkittää heidän yhteistä aikaansa, mutta ulkona oli viileää, joten hän ehdotti taksia. Hänellä olisi kyllä koko ilta aikaa paistatella Kayn huomiossa.

Kun he olivat valinneet ateriansa Parker’sin laajasta ruokalistasta ja maistaneet viiniä, Kay laski kätensä pöytäliinalle. ”On aivan ihanaa nähdä sinut täällä. Kun lähdin Tulagista, halusin päästä takaisin niin pian kuin mahdollista, mutta tiedäthän millaista se on, kun on töitä ja muuta.”

”Täytyy kyllä myöntää”, Jack sanoi, ”etten kysellyt sinulta silloin mitään elämästäsi. En edes tiedä, mitä teet työksesi.”

Kay hymyili vienosti. ”Meillä oli muita puheenaiheita. Mutta olen töissä Bostonin koulujen taloushallinnossa. Työ on mukavaa, tosin Don ja minä aioimme avata sodan jälkeen lentokoulun, jossa hän olisi ollut opettajana ja minä johtajana.”

Jack kaiveli taskuaan. ”Donista puheen ollen, minulla on taas sinulle jotakin.” Hän otti taskustaan pienen kirjan, nahkakantisen ja tuhanteen kertaan luetun, ja ojensi sen Kaylle. ”Otin tämän Donin tavaroista sen jälkeen, kun hän kaatui. En oikein tiedä miksi. Olen lukenut siitä joitain kohtia. Varmaan ensimmäinen runokirja, jota olen lukenut koulun jälkeen.” Kay otti kirjan.

”Kappas vain”, Kay sanoi vajoten syvemmälle tuoliinsa. ”Enpä olisi arvannut, että kohtaan vielä herra Khaijamin.”

Jack hymyili. ”Sitten kai tiedät, että tämä oli jonkinlainen ohjekirja Donin omistajalle. Tässä on loputtomasti sutkauksia ja kuolemattomia viisauksia, joita hän viljeli aina tilaisuuden tullen.” Jack näki, että Kayn kasvoilla häivähti varjoja, ja hän alkoi miettiä, oliko kirjan tuominen ollut sittenkään hyvä ajatus.

Kay katsoi kirjaa pitkän tovin. ”Ohjekirja käyttäjälle, ei omistajalle”, hän sanoi viimein. ”Donilla ei ollut omistajaa, minkä hän teki minulle hyvin selväksi. Mutta tämä kirja on kyllä tosiaan täynnä pieniä juttuja, jotka viehättivät häntä. Tämä on FitzGeraldin käännös, joka oli hänelle ikään kuin ’kenttäkäsikirja’, niin kuin tahroista ja kuluneista reunoista näkyy. Donilla oli myös Whinfieldin käännös, oikein kaunis kovakantinen kirja, mutta sitä luettiin vain sunnuntaisin. Hän vertaili niitä toisiinsa ja tutki niitä tuntikaudet.”

Kay selasi hetken ja luki Jackille:

 

Juon viiniä, kun vielä sydän huokaa,

ja siinä mulle viimepesu suokaa

ja käärinliinoikseni viininlehvät –

ja kukkatarhan taakse kumpu luokaa.

 

”Tuo on nelisäe 91, se oli yksi hänen suosikeistaan.” Jack nyökkäsi, sillä hän tunnisti sanat. ”Hän siteerasi 91:tä yleensä silloin, kun oli ollut edellisiltana ryyppäämässä ja tunsi riekkumisen nahoissaan.”

Kay kallisti päätään. ”Sanoiko hän koskaan ottavansa ’seiskaneloset’?”

Jack yritti kovasti muistella.

”Niin kuin vaikka näin: ’Eiköhän oteta tänään seiskaneloset eikä päätetä talokaupoista’?” Kay selvensi.

Jack kuuli Donin äänen toistavan kaikuna Kayn sanoja. ”Kuulostaa kyllä tutulta. Hän heitteli puheensa sekaan joskus omituisia numeroita, mutta kun meillä ei ollut tätä salauksenpurkukirjaa, niin annoimme asian olla… Nyt niissä numeroissa on tietysti järkeä.”

”Vilkaise tätä.” Kay heitti kirjan hänelle. ”Koetahan purkaa salaus nyt.”

Jack lehteili ruskeita ja tahriintuneita sivuja, kunnes hän löysi oikean kohdan:

 

Myös tänään eilistuhmuus tunkee luo,

ja huomen voiton tahi tuskan tuo:

siis juo! – et tiedä, mistä tulit, miksi –

et tiedä, miksi menet, minne…juo!

 

Jack hymyili. ”Tuo on kyllä silkkaa Donia, oli numeroita tai ei. Tuon viimeisen säkeen muistan kuulleeni varsinkin Yläilmassa.”

”Kesken lennon? Ihanko oikeasti?”

Jack virnuili. ”Ei, kun Yläilma oli meidän kantakapakkamme koulutusaikana… vietimme siellä paljon aikaa.”

”Ymmärrän.” Kay hymyili ilottomasti. ”Valitettavasti minulle selvisi, että herra Khaijam osaa olla inhottavakin. Aina kun halusin suunnitella tulevaisuutta tai laatia jonkinlaista aikataulua elämällemme tai puhua perheen perustamisesta, sain kuulla, että olin nalkuttava viisvitonen.”

Jack kääntyi jälleen kirjan puoleen, sillä kertaa paljon pienemmällä innolla. Hän luki nelisäkeen mutta ei lausunut sitä ääneen:

 

Oi tulkaa, veikot, juhlaan juhlien:

nyt toista kertaa olen sulhanen –

nyt lapsettoman Järjen hyljäten

vien vuoteeseeni Viinin tyttären!

 

Jack pudisteli päätään. ”Olen pahoillani. Tiedän, että hän oli toisinaan melkoinen sika, mutta että hän kohteli sinua noin… en olisi arvannut sitä mahdolliseksi.” Hän onnistui katkaisemaan lauseensa ennen kuin sanoi jotakin typerää, kuten: ”Minä en kyllä tekisi niin.”

Kay maistoi valkoviiniään. ”Hän halusi että minä olisin yhtä huoleton kuin hänkin, keskittyisin keräämään ja hankkimaan muistoja, mutta jonkun täytyi pitää meidät maan kamaralla. Sen jonkun oli pakko olla minä, koska hän ei osannut edes pitää šekkivihkoa plussan puolella. Yritin ottaa hänen käytöksensä rakkaudenosoituksena, mutta joskus minusta tuntuu, että hän halusi satuttaa minua rangaistukseksi siitä, että olin niin järkevä ja tylsä.”

Jackin oli esitettävä vastalause. ”Tuota en usko. Sinä olet kaikkea muuta kuin tylsä. Olet virkistävintä seuraa, mitä minulla on koskaan ollut!”

Kay kiitti hymyillen mutta muistutti sitten: ”Kun Don oli läsnä, kaikki muut olivat tylsiä, vai mitä sanot?”

Jack myönsi tämän kohauttamalla olkapäitään. He vaikenivat hetkeksi. Jack tuumi, että hänen edesmenneessä ystävässään oli paljon enemmän puolia kuin hän oli tullut ajatelleeksi. Hänen oli myös myönnettävä, että Kay oli hänelle tasainen sekoitus onnea ja tuskaa. Hänen oli ponnisteltava ankarasti, jottei hän rakastuisi Kayhyn korviaan myöten. Sellainen sinnittely oli täyttä kidutusta.

He käänsivät keskustelun jälleen turvallisemmille vesille, pois Donista. Kay kyseli Jackin viimeaikaisista hankkeista Tulagissa, hotellin menestyksestä, Martinin kuulumisista ja ties mistä muusta. Jack oli aikonut selvittää, milloin Kay palaisi saarelle, tulisiko tämä kenties hänen vaimokseen ja eläisivätkö he yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti, mutta kuten tavallista, hän ei saanut esitettyä edes viattominta näistä kysymyksistä. Hän oli aivan yhtä turhautunut kuin ennenkin tällaisissa tilanteissa, mutta sillä kertaa tunne oli katkeransuloisempi kuin koskaan.

Päivällinen oli erinomainen, ja he viipyivät ravintolassa myöhään. Sitten Jack saattoi Kayn kotiin, joka oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Ovella Kay otti runokirjan jälleen esiin. ”Kun Don lähti viimeisen kerran, hän sanoi minulle yhden luvun. Se oli ’45’, ja hän sanoi, että voi mennä vuoteen -45 asti ennen kuin hän palaa lopullisesti kotiin. Tiesimme kumpikin, että se oli viittaus herra Khaijamiin, ja tiesin mitä hän halusi minun tekevän sillä runolla. Panin sen kaikkiin kuolinilmoituksiin, vaikka hänen äitinsä ei anna minulle sitä ikinä anteeksi. Hyvää yötä, Jack – soitan sinulle huomenna!”

Jack käveli takaisin hotelliinsa, ihan vain siksi, että voisi piehtaroida ilossa pitempään.

Aamulla hän meni etsimään taksia. Hän kysyi kuskilta, missä olisi antikvaarinen kirjakauppa, ja sai kyydin West Streetillä olevaan Brattle Book Shopiin. Jack astui sisään ja suuntasi suoraan runokirjahyllyn luo. Hän löysi muutaman kappaleen Khaijamia; nelisäe 45 ei tuntunut hänestä erityisen merkitykselliseltä kuvitetussa ja nahkakantisessa Whinfieldin käännöksessä, mutta kun hän luki FitzGeraldin editiota, hänen oli mentävä istumaan, niin kirkkaana Don piirtyi hänen mieleensä:

 

On ruumis kenties teltta, lepomaja

sulttaanin, jonka suuntana on raja

ja valtakunta Kuoleman… Hän lähtee –

ja teltan purkaa synkkä Opastaja.

 

Hän osti kirjan. Kävelymatka takaisin hotelliin oli pitkä, hidas ja ajatusten täyttämä. Pieni kirja tuntui painavalta hänen taskussaan.

Päivällä hän lähti huvikseen kuljeskelemaan kaupungilla. Vilkkaat kadut ja ohi kiiruhtavat ihmisjoukot viihdyttivät häntä jonkin aikaa mutta tuntuivat myös väsyttäviltä; Tulagissa hänen ei tarvinnut pysytellä valppaana niin pitkiä aikoja muulloin kuin lentäessään, ja silloinkin vain huonolla säällä. Taksien väistely oli hauskaa aikansa, mutta lounaalla kellarikahvilassa hän alkoi jo kaivata palmujen kahinaa leppeässä tuulessa ja veden liplatusta Kingfisherin kelluketta vasten.

Kayn puhelinsoitto kolmen maissa palautti kuitenkin hetkessä hänen tarmonsa, ja ajatus Kayn tapaamisesta täytti hänet odottavalla riemulla. Kay kysyi, voisivatko he tavata viidentoista minuutin kuluttua hotellin aulassa. Jack ehti alakertaan kymmenessä minuutissa. Kay pyyhälsi sisään pyöröovista kulmat koholla kuten viimeksikin. ”Jack, minä keksin juuri jotain. Kerron sinulle taksissa.” Jack tuli perässä, kun Kay kiskoi häntä käsivarresta.

Kun he istuivat taksissa hotellin edustalla, Jack kääntyi katsomaan Kayta odottavasti. Viimein Kay rykäisi. ”Ensin ajattelin, että voisimme mennä vaikka kahville, mutta sitten tuli mieleeni kysyä, haluaisitko käydä Donin haudalla. Ei meidän tarvitse, jos et tahdo”, hän kysyi ilme kerrankin vakavana.

Jack ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että Donilla oli hauta. Hetken mietittyään hän päätti, että halusi nähdä sen, joskin lähinnä siksi, että Kay tuntui haluavan näyttää sen hänelle. ”Ilman muuta”, hän sanoi hymyillen.

”Minä katsos muistin, etten ole käynyt haudalla Tulagista paluun jälkeen. Kuljettaja, Mount Auburnin hautausmaalle, kiitos.” Kun taksi lähti matkaan, Kay kaiveli käsilaukustaan huulipunapuikon ja kohensi sillä virheetöntä meikkiään. Jack huomasi, että ele oli peittelyä, ja antoi Kayn olla rauhassa kunnes tämä oli valmis puhumaan hänen kanssaan. He juttelivat loppumatkan ajan paikoista, joiden ohi he ajoivat, ja elämästä Bostonissa yleensä.

He ostivat hautausmaan kukkakaupasta pienen sinivalkoisen kukkavihkon ja kävelivät sitten verkalleen polkuja, jotka kapenivat vähitellen, kunnes he tulivat pienelle mäelle. Sen laella oli valkoinen marmorikivi, jossa ei ollut muuta koristelua kuin kaareva yläosa ja kullattu teksti, jossa luki ”Don Wheeler USMC” ja Donin syntymä- ja kuolinajat. Kay laski kukat maahan hautakiven eteen.

Jack tuijotti pientä kivipaatta pitkän aikaa. ”Juuri tuollaisen hän olisi varmaan halunnut, koruttoman”, hän sanoi ja katsoi Kayta. Kay soi hänelle pienen surullisen hymyn ja otti käsilaukustaan nenäliinan.

”Hän inhosi sellaisia itsekeskeisiä monumentteja, joita täällä näkee. Emme puhuneet näistä asioista, mutta jotenkin minä tiesin, mitä pitää tehdä. Äitini halusi auton kokoisen kiven, mutta minä en antanut periksi.”

Jack sai ajatuksen, jonka hän viimeisteli ääneen. ”En ole muuten nähnyt aiemmin yhtään sotakaverilleni pystytettyä hautakiveä. Kyllähän niitä kiven tarvitsijoita oli – taisimme menettää sodan aikana kolmisenkymmentä, ei kun neljäkymmentä ohjaajaa… mutta he vain jäivät palaamatta. Yksi kuoli tapaturmassa, kun kone laskeutui hänen koneensa päälle, joten hänet me pääsimme hautaamaan, mutta muut vain haihtuivat minun elämästäni. Nyt kun näen tuon haudan… En tiedä mitä sanoisin.”

Kay tarttui häntä kädestä. ”Toivottavasti tämä ei ole sinulle liian masentavaa.”

Jack kohotti katseensa vihreisiin puihin ja tajusi kuulevansa ensimmäistä kertaa Bostonissa lehtien kahinaa, mikä sai hänet paremmalle mielelle. ”Ei, hyvä vain kun tulimme.”

”Ehkä ymmärrät nyt, miksi etsin sinut käsiini Tulagista. Kävin täällä vuosikaudet katsomassa tätä hautaa ja hakemassa lohtua. Se auttoi jonkin aikaa, mutta eräänä päivänä minun oli kerta kaikkiaan pakko saada selville, mitä oli tapahtunut. Se ei riittänyt, että hautasin minua ja Donia esittävän kuvan ja Whinfieldin nahkakantisen Omar Khaijam -käännöksen. Mutta kun tapasin sinut ja kuulin mitä oli tapahtunut, pääsin vapaaksi.”

He seisoivat siinä vielä hetken, kaksi ihmistä kolmannen haudalla, sodan yhdistäminä ja erottamina. Sitten Kay tarjosi hänelle käsipuoltaan. ”Lähdetäänkö?”

Jack tarttui häneen, ja he lähtivät taakseen katsomatta.

*

Jackin kotiinpaluun aika koitti aivan liian pian. He viettivät viimeisen yhteisen iltansa ravintola Hi-Hatissa nauttien upeasta ateriasta ja Erroll Garnerin soitosta. Kun Jack saattoi Kayn kotiin, he seisoivat ovella pitkään ja katselivat toisiaan silmiin. ”Haluaisitko tulla kahville?” Kay kysyi ja hymyili sitä hymyä, jota Jack oli oppinut rakastamaan.

Jack oli varma, ettei hänen elämänsä ainakaan siitä vaikeutuisi, jos hän tulisi asuntoon. Hän oli niin pahasti pihkassa, että ajatuskin kotimatkasta tuntui kauhealta. ”Mikäs siinä”, hän myöntyi, ja he menivät yläkertaan. He suutelivat sulkiessaan oven perässään ja suutelivat koko matkan makuuhuoneeseen. Kun he makasivat vuoteella, Jack tunsi Kayn pehmeän ja lämpimän ihon omaansa vasten ja oli täydellisen tyytyväinen.

Hän heräsi, kun Kay istuutui vuoteenreunalle aamutakissaan. ”Tässä on se kahvi, jonka lupasin”, Kay sanoi hymyillen ja asetti tarjottimen hänen syliinsä. Jack maistoi höyryävää kahvia ja hymyili leveästi. Hän siveli voita ja hilloa paahtoleivälleen ja tarkasteli Kayn kasvoja samalla kun söi.

”Miksi sinä noin teet? Siis katsot minua. En ole ihan hehkeimmilläni”, Kay sanoi muka ujona.

”Minun pitää painaa mieleeni maailman suloisin näky”, Jack sanoi. ”Minun täytyy viedä jotain sinusta mukanani Tulagiin.”

”Pitikin kysyä sinulta siitä”, Kay sanoi. ”Aiotko sinä asua siellä koko ikäsi, vai oletko valmis harkitsemaan paluuta kotimaahan?”

Jack pidätteli hetken hengitystään. ”Enpä usko, että enää palaan. Jotenkin minusta tuntuu, että kotini on siellä. Kun isä kuoli, hän pyysi minua elämään omalla tavallani, ja juuri nyt minun tapani tuntuu tältä.”

Kayn pettymys näkyi hänen kasvoillaan sekunnin murto-osan ajan. ”Mutta sinun pitää tulla käymään uudestaan täällä! Tai minä voin käydä siellä, jos sinulla on maja vapaana minua varten.”

Jack oli iloinen, kun Kay päästi hänet niin vähällä. ”Tiedät kyllä, että maja numero yhdeksän on aina varattu sinulle.” Jack lähestulkoon kuuli, miten hänen sydämensä sirpaleet helisivät hänen muutoin tyhjässä rinnassaan.

Kun he olivat käyneet vuorotellen suihkussa, Jack jätti hyvästit. Viimeinen suudelma, ja viimeinen syleily, ja irti päästäminen niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, olivat raskaita, mutta hän oli käynyt nämä rasitukset läpi mielessään jo moneen kertaan.

Kun ovi sulkeutui Jackin perässä, Kay ei tiennyt mitä olisi tehnyt seuraavaksi. Hän istuutui vähäksi aikaa ja yritti lukea, mutta pian hän meni soittamaan äidilleen. Äiti ilahtui, kun Kay ehdotti yhteistä lounasta, sillä hän halusi kuulla, mitä tyttö oli puuhaillut viime ajat.

He tapasivat hotelli Parker’sissa. Kay ei maininnutkaan Jackia vaan rupatteli kaikesta muusta. Lopulta rouva Willis ei enää kestänyt. ”No? Entäs se Jack? Onko hän yhä täällä? Tuotko sinä hänet näytille, kenties päivälliselle?

Kay pudisti päätään. ”En, hän lähti tänä aamuna. Hän halusi mennä merivoimien varikolle katsomaan, onko siellä osia hänen koneeseensa. Sen jälkeen hän palaa Salomonsaarille.”

Rouva Willis kurtisti kulmiaan ja halusi kuulla lisää. ”Et kai sinä elättele sellaisia haaveita, että muuttaisit sinne hänen luokseen?”

Kay iski heti takaisin. ”Ja miksi se olisi niin kamalaa?”

”Älä viitsi, tiedät kyllä mitä tarkoitan. Ei sinusta taivaan tähden ole viidakossa asujaksi. Olet kaupunkilainen, et sinä mitenkään voi viihtyä puumajassa.”

”Ei se ole puumaja. Näit valokuvani ja tiedät aivan hyvin, miten mukava se hotelli on. Sitä paitsi hän remontoi plantaasin päärakennuksen sitten kun ehtii.”

”Voi Kay. Minä niin toivoisin, että löytäisit mukavan miehen täältä Bostonista ja asettuisit lopullisesti aloillesi. Sellaisen turvallisen miehen, joka tekee sinut tyytyväiseksi ja jonka kanssa voit perustaa viimein perheen. Tarkoitan sanoa, että ensin Don Wheeler ja sitten se Max Jeffries, ja nyt tämä Jack… mikä sinua oikein kiehtoo niissä lentäjissä?”

Kay sanoi varsin ankarasti: ”Heidän kanssaan voi lentää korkealla.”

Hänen äitinsä katsoi tuskastuneena ravintolan kattoon. ”Välillä sinä olet kyllä aivan mahdoton. Minusta tässä on nyt varoitus paikallaan – älä ala rakentaa linnoja pilviin, tai eteläiselle Tyynellemerelle. Anna sen miehen palata Fidžisaarille ja keskity omaan elämääsi täällä meidän luonamme.”

Kay toppuutteli. ”En minä heti ole Tulagiin muuttamassa, ei sinun tarvitse sellaista pelätä. Mutta sen minä sanon, että kun löydän yhtä hyvän miehen kuin Don, luotan tarvittaessa vaistoihini.”

Hänen äitinsä kaatoi hiukan lisää viiniä. ”Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta ole niin kiltti ja etsi vaihteeksi mies, joka pysyy maan pinnalla.” Kay hymyili niukasti ja sulki suunsa loppulounaan ajaksi.

Kun he erosivat, hän käveli kotiin selvitelläkseen matkalla ajatuksiaan. Hän oli varma, että hän halusi asua Bostonissa, yhtä varma kuin Jack oli Tulagin sopivuudesta itselleen. Jack tuntui kuitenkin kävelevän yhä hänen vierellään, niin kuin he olisivat taas Tulagin poluilla, ja hän etsi Jackia vähän väliä selkänsä takaa. Hänellä oli jo ikävä sitä miestä, mutta hän toivoi tunteensa hiipuvan vähitellen.

Loading